Minä suostuttelen hänet mukaani, vien hänet autiomaahan, puhun hänelle suloisesti. Siellä minä annan hänelle viinitarhoja, minä muutan Akorinlaakson toivon portiksi. Siellä hän vastaa kutsuuni kuin nuoruutensa päivinä, kuin silloin, kun hän lähti Egyptistä. Hoos. 2:16–17
Kristittyä johtaa kyyneltenkin laaksossa Jumala itse. Hän sanoo, että ”Minä” suostuttelen hänet mukaani, ”Minä” vien hänet autiomaahan, ”Minä” puhun hä- nelle suloisesti. Siellä ”Minä” annan hänelle viinitarhoja, ”Minä” muutan Akorinlaakson toivon portiksi. Siis erämaahan vie Jumala, ei perkele, sattuma tai kohtalo. Jos kristityn taistelu olisi sitä, millaiseksi se nykyään halutaan kuvata, että vaivoista pääsee oikealla rukoustekniikalla ja jos ei pääse, on uskossa vikaa, ei meillä olisi toivoa. Mutta Herramme sanookin, että hän vie, hän sallii. Hän suorastaan suostuttelee meidät autiomaahan puhuakseen siellä meille suloisesti. Ei siis niin, että me yritämme epätoivoisesti saada häntä puhumaan meille ihmein, merkein ja selkein sävelin. Jumala itse huolehtii siitä, että hän puhuu meille ymmärrettävästi ja kuuluvasti silloin, kun on sen aika.
Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen lailla.
© Juha Vähäsarja & Perussanoma Oy
