Espoon hiippakunnan piispaehdokas Kaisamari Hintikan mielestä kirkon kriisi johtuu jännitteestä papiston ja kirkolliskokouksen maallikkojäsenten välillä.
Kaisamari Hintikan työ Genevessä on kiireistä. Vastapainoksi Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri pyrkii viettämään vapaa-aikansa miehensä ja kaksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa. Kuntoilun ja hengellisen elämän Kaisamari Hintikka hoitaa työmatkoillaan sauvakävellen ja virsiä veisaten — naapureiden tuijotuksista huolimatta.
Virsiin Kaisamari Hintikka tutustui jo seurakunnan päiväkodissa. Helsingin Käpylän seurakunnan kasvatin hengellinen tie on kulkenut päiväkodista päiväkerhoon ja tyttökerhoihin, kerhonohjaajan koulutuksista rippikouluun ja nuorisotyöhön.
Rippikoulun jälkeen heräsi ja vähitellen kypsyi päätös lähteä opiskelemaan teologiaa. Opintojen aikana löytyi hengellinen koti herännäisyydestä ja kutsumus ekumeeniseen työhön.
Valmistumisen jälkeen Kaisamari Hintikka toimi kahdeksan vuotta tutkijana yliopistossa ja kahdeksan vuotta kirkkohallituksen ulkoasianosastolla seurakuntien kansainvälisen työn parissa. Vasta vuonna 2009 hänet vihittiin papiksi.
— Kyllä se oli jonkunlaista aktiivista, välillä passiivista, painia sen asian kanssa ne kuusitoista vuotta valmistumisen jälkeen. Sitten tajusin, että ainoa mahdollinen päätös on sanoa kyllä kutsulle kirkon työhön.
Vuonna 2011 Kaisamari Hintikka valittiin Euroopan kirkkojen konferenssin dialogikomission johtajaksi. Jo parin vuoden jälkeen hänet kutsuttiin nykyisiin tehtäviin Luterilaiseen maailmanliittoon. Piispan tehtäviä ajatellen Hintikalla on vahvaa kansainvälistä, teologista ja johtamisen osaamista. Mutta seurakuntatyön kokemus puuttuu.
— Oli kyllä välillä sellainen tunne, kuin toinen jalka puuttuisi, kun en ole tehnyt seurakuntatyötä. Mutta minulla on ollut myös hyvin vahva käsitys siitä, että paikkani palvella kirkkoa on enemmän kokonaiskirkon tasolla kuin paikallis-seurakunnassa. Pystyn antamaan enemmän parastani siinä kontekstissa.
Miltä kirkko näyttää, kun piispainkokous on täysmiehitetty?
Hintikan uraputkea seurasi se, että hänet kutsuttiin viime vuonna ehdokkaaksi Helsingin hiippakunnan piispanvaaliin. Ehkä hän oli jäänyt kansainvälisissä tehtävissä äänestäjille tuntemattomaksi ja hävisi reilusti Teemu Laajasalolle, joka kaikkien yllätykseksi voitti Helsingin piispanvaalit jo ensimmäisellä kierroksella.
Kaisamari Hintikka myöntää pettyneensä siihen, miltä kirkko näyttää ja tuntuu sen jälkeen, kun palattiin tilanteeseen, jossa kaikki piispat ovat miehiä.
Irja Askolan valinnan jälkeen monet olivat odottaneet, että naisten määrä piispakollegiossa olisi kasvanut.
— Piispat voisivat ottaa vakavasti todella aidon pettymyksen ja surun, mitä moni koki siinä vaiheessa, kun meillä taas oli piispainkokous täysmiehitetty.
Kaisamari Hintikan mielestä kiintiöajattelu ei kuitenkaan sovellu nykyiseen piispanvaaliin, koska piispoja ei Suomessa valita keskitetysti. Hintikan mielestä Suomen luterilaisen kirkon pitäisi tutustua Norjan malliin. Luterilaisessa sisarkirkossa huolehditaan siitä, että piispakollegion keskuudessa on selkeä sukupuolien tasapaino. Hintikka haastaa kaikkia kirkossa vaikuttavia pohtimaan käsityksiämme hyvästä ja sopivasta johtajasta.
— Miten paljon sopivan johtajan ominaisuudet ovat sukupuolisidonnaisia tai ne liitetään selkeästi mieheen taikka naiseen, jos nyt halutaan näitä kahta käyttää siinä määreenä. Siksi olisi äärimmäisen hyvä, että meillä olisi enemmän naisia, ei pelkästään piispoina, vaan erilaisissa keskeisissä kirkollisissa, myös teologisissa, johtotehtävissä.
Ekumeenisen työn traditiot ja kulttuurit opettavat herkkyyttä
50-vuotias Kaisamari Hintikka on Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteerinä sekä teologian ja julkisen todistuksen osaston johtajana päässyt korkeaan virkaan. Tehtävissään hän käy keskusteluja myös sellaisten ekumeenisten kumppanien kanssa, joiden traditiossa ei vihitä naisia papeiksi. Joskus hänen pappeuttaan ja kutsuaan kirkon virkaan kyseenalaistetaan. Silloin häntä kantavat kertomansa mukaan pappislupauksen sanat.
— Se, että minut on vihitty palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla, on ollut minulle hyvin tärkeä kantava ajatus ja tehtävä. Tunnen, että minut on lähetetty siihen myöskin ekumeenisessa työssäni, mitä olen viimeiset vuodet tehnyt.
Ekumeenisissa keskusteluissa ei virkakysymys ole ainoa haaste suomalaiselle tulosorientoituneelle johtajalle, jonka työssä ollaan paljon vuorovaikutuksessa erilaisten ihmisten kanssa.
— Se on ollut minulle opettavaa, kun ihmiset tulevat traditiosta, jossa keskustelu, kuulumisten kuulustelu ja prosessi saattavat olla joskus tärkeämpiä, kuin saada se prosessi päätökseen. Olen joutunut luomaan herkkyyttä sille, miten eri ihmisten kanssa työskennellään. Jokainen vaatii oman käsin räätälöidyn yhteistyötapansa.
Tehokkaana suomalaisena johtajana Kaisamari Hintikka on saanut haasteista huolimatta prosessit päätökseen.
Ihmisen elämä on lyhyt, kirkon aika on pitkä ja hidas
Herkyyttä ja kunnioitusta Kaisamari Hintikka peräänkuuluttaa myös avioliittokeskustelussa, niin kirkossa kuin mediassa.
— Puhumme ainutlaatuisten ihmisten ainutlaatuisesta elämäntilanteesta ja semmoisista asioista, jotka ovat hyvin herkästi haavoittavia asioita.
Kaisamari Hintikka toivoo, että avioliitto voitaisiin avata samaa sukupuolta oleville kihlapareille. Kirkon pitäisi vastata erilaisiin todellisuuksiin ja perhemuotoihin, joissa kirkon jäsenet elävät. Päätöksillä on kiire, koska ihmisen elämä on lyhyt, mutta kirkon aika on aina ollut pitkä ja hidas.
— Ihmisen elämä ja varsinkin se hetki, jolloin haluaa pyytää Jumalan siunausta ja kirkon esirukousta omalle avioliitolleen, on aika lyhyt aika. Millä lailla nämä kaksi hyvin eri rytmistä linjaa saadaan kohtaamaan, se on yksi aika keskeinen kysymys.
Papit ovat eri mieltä avioliittokysymyksestä. Nyt jo yli puolet papistosta kannattaa samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä, mutta kirkolliskokous on päättänyt toisin.
— Kyseessä on koko kirkon kriisi, koska se miten papisto tässä ja muutamassa muussakin asiassa hahmottaa kirkon jäsenten todellisuuden ja se, miten meidän maallikkopäättäjät hahmottavat sen, niin siinähän se iso jännite itseasiassa on.
Koska kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen päätös on, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen liitto, ei papeilla ole lupaa kirkollisesti vihkiä tai siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Useat papit ovat kuitenkin näin tehneet ja vihkimisistä on tehty joitain kanteluita tuomiokapituleille.
Jokainen tuomiokapituli käyttää pappien tehtäviä valvoessaan itsenäistä harkintaa. Kaisamari Hintikka huomauttaa, että vaikka piispan keskeinen tehtävä on kaitsenta, niin missään ei sanota, että piispan keskeinen tehtävä olisi rangaista.
— Jokaisen piispan esimerkkinä pitäisi olla Kristus. Se miten ollaan hyvä ja lempeä paimen, ei pidä sisällään rangaistusta ensisijaisena tapana toimia, ja minäkin vierastan sitä.
Hintikka ei usko, että vakavat tai vähemmän vakavat moitteet muuttavat pappien vakaumusta, joka liittyy siihen, miten he tulkitsevat Raamattua. Itse prosessin kannalta tie eteenpäin on kuuntelu ja keskustelu.
Yhdessä erilaisista näkemyksistä huolimatta
Kaisamari Hintikan mielestä erilaisia Raamatun tulkintoja ei kirkon sisällä pidä ratkaista erillisillä jumalanpalvelusyhteisöillä tai henkilöseurakunnilla, vaikka ne voivat olla tulevaisuudessa ratkaisuja muihin tarpeisiin. Jos henkilöseurakunta rakentuisi esimerkiksi vain virkakysymyksen varaan, niin se ei rakentaisi kirkon ykseyttä eikä jakaisi kirkon yhteistä käsitystä virasta.
— Kun meidän kirkolla on yksi käsitys virasta, se virka ei katso miestä taikka naista.
Kaisamari Hintikka on vahva paikallisseurakunnan kannattaja, onhan kyseessä vahva pohjoismainen luterilainen traditio.
— Meille tekee kaikille hyvää, jos meidän täytyy elää ja rukoilla ja viettää messua hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Se auttaa meitä kasvamaan kristittyinä ja ihmisinä. Se tukee niitä haasteita, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin on tällä hetkellä.
Lähetysjärjestöjen Kaisamari Hintikka odottaa erityisellä herkkyydellä ja vastuuntunnolla suhtautuvan siihen, että ne eivät vie kirkon sisäisiä ristiriitoja kumppanikirkkoihin.
— Tässä ei ole kyse pelkästään Suomen ev.lut kirkosta, vaan muista kirkoista, jotka saattavat olla isojen taloudellisten tai hengellisten haasteiden edessä joka tapauksessa. Meidän tehtävä kumppanikirkkona on tukea ja kulkea rinnalla, mutta ei hämmentää sitä soppaa yhtään sen enempää omista intresseistämme käsin.
Espoon hiippakunnassa Kaisamari Hintikka kertoo tavanneensa ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet yhdessä olemiseen erilaisista näkemyksistä huolimatta. Juuri se on myös Hintikan visio kirkosta. Tätä yhteyttä pitäisi Espoon hiippakunnasta tuoda laajemminkin kirkkoon.
Kirkon tavoittava työ on keskeistä
Kaisamari Hintikka on huolissaan siitä, miten nykyajan ihmiset ymmärtävät ja kunnioittavat toisille ihmisille pyhiä asioita.
— Millä tavalla ne ihmiset, jotka eivät kasva minkäänlaiseen uskonnolliseen tai kristilliseen traditioon, pystyvät suhtautumaan niihin ihmisiin, joilla on selkeä uskon vakaumus, joka ohjaa sitä omaa henkilökohtaista elämää.
Ilosanoman julistaminen ja kastaminen ovat kirkon ydintehtäviä, mutta Hintikan mielestä keskeistä on kuunnella ihmisiä ja mennä sinne, missä he ovat.
— Miten me sanoitamme sitä tehtävää niin, että pienen lapsen kastamisella on jotain merkitystä ja ihmiset tuovat lapset kasteelle jatkossakin.
Kaisamari Hintikan mielestä evankeliumin julistamisen ytimessä on se, että me olemme ihmistä varten eikä evankeliumia julisteta vain sanoin.
— Meidän tekojemme täytyy myöskin puhua. Puhua sen ilosanoman puolesta, jota yritämme sanallisesti julistaa. Tuetaan sitä omilla teoillamme kirkkona ja yksittäisinä ihmisinä.
Teksti: Kirsi Rostamo
Kaisamari Hintikan vierailu Radio Dein vaalitentissä kuullaan uusintana lauantaina 22.9. kello 13.35. Tentti on kuunneltavissa myös Radio Dein piispanvaalisivuilla.
